Mutta yrittäessään suojella tämän prosessin eheyttä Portugali saattaa päätyä rankaisemaan juuri niitä ihmisiä, joita se väittää toivottavansa tervetulleiksi.

Uusi ehdotus nostaisi kansalaisuushakemusten asumisvaatimuksen viidestä kymmeneen vuoteen useimpien muiden kuin CPLP:n kansalaisten osalta - ja sitä sovellettaisiin takautuvasti jopa niihin, jotka ovat jo useita vuosia laillisesti oleskelleet Portugalissa. Vaikka säännön tarkoituksena on hillitä väärinkäytöksiä ja palauttaa luottamus, se on niin laaja, ettei se erota passiivista läsnäoloa aktiivisesta osallistumisesta.

Käytännössä tämä tarkoittaa, että ulkomaalaiset ammattilaiset, yrittäjät, tutkijat ja eläkeläiset - ihmiset, jotka puhuvat kieltä, osallistuvat taloudellisesti, perustavat perheitä ja pitävät portugalilaista kulttuuria omana kulttuurinaan - joutuvat nyt odottamaan kokonaisen vuosikymmenen kansalaisuuden hakemista. Tämä ei johdu siitä, etteivät he olisi kotoutuneet, vaan siitä, että heillä on väärä passi.

Nämä asukkaat eivät tulleet tänne vain asuakseen Portugalissa vaan kuuluakseen siihen. Pelkästään Lissabonin julkisessa startup-hautomossa yli 37 prosenttia perustajaryhmistä on ulkomaalaisia, ja ne ovat luoneet viime vuosina yli 4 500 pätevää työpaikkaa. Nämä eivät ole yksittäisiä poikkeuksia, vaan todiste siitä, että kun kotoutuminen perustuu ansioihin ja sitoutumiseen, se tuottaa näkyvää kansallista arvoa.

Minä olen yksi heistä. Muutimme Portugaliin vapaaehtoisesti, emme pakosta. Rakensimme yrityksen, loimme työpaikkoja ja teimme pitkäaikaisia sitoumuksia, jotka perustuivat siihen, että oikeudellinen kehys oli vakaa. Tavoitteiden siirtäminen nyt lähettää väärän viestin - ei vain meidän kaltaisillemme asukkaille, vaan myös tuleville sijoittajille, työnantajille ja perheille, jotka harkitsevat samanlaista tietä.

Tässä ei ole kyse etuoikeuksista tai oikotiestä. Kyse on oikeudenmukaisuudesta. Yhden koon mukainen lähestymistapa voi näyttää paperilla puolueettomalta, mutta se hävittää todelliset erot niiden välillä, jotka integroituvat syvällisesti, ja niiden välillä, jotka eivät integroidu.

Kyse ei ole varallisuuden tai koulutuksen suosimisesta, vaan panoksesta ja sitoutumisesta. Oikeudenmukaisessa järjestelmässä olisi erotettava toisistaan asukkaat, jotka investoivat maan tulevaisuuteen - taloudellisesti, kielellisesti ja kulttuurisesti - ja ne, jotka pysyvät irrallaan maan instituutioista, kielestä tai arvoista. Yhden koon järjestelmä jättää tämän eron täysin huomiotta.

Alankomaiden ja Singaporen kaltaiset maat - sekä valikoivat että tiukat - onnistuvat nopeuttamaan kansalaisuuden myöntämistä asukkaille, jotka osoittavat kotoutumisensa kielitaidon, pitkäaikaisen panoksen ja kansalaisvaikuttamisen kautta. Portugali voi tehdä samoin tinkimättä normeistaan.

Yksinkertainen ratkaisu olisi kunnioittaa jo kertynyttä aikaa - esimerkiksi 3,5 vuotta eli noin 70 prosenttia aiemmasta viiden vuoden vaatimuksesta - edellyttäen, että asukas voi osoittaa todellista kotoutumista. Tämä edellyttää portugalin kielen sujuvaa hallintaa, vakituista asumista, verojen maksamista, kansalaisyhteiskunnan instituutioiden tuntemusta ja selkeää sitoutumista maahan - ei ainoastaan taloudellisesti vaan myös kulttuurisesti.


Monet turvautuvat yksityiseen terveydenhuoltoon, eivät rasita julkisia järjestelmiä ja ovat valinneet Portugalin investoidakseen tulevaisuuteensa.


Tällaisen kuulumisen palkitseminen ei ole laimentamista, vaan yhdenmukaistamista. Se kuvastaa parhaiten sitä, mitä Portugalin kansalaisuuden pitäisi edustaa: yhteisiä arvoja, keskinäistä sitoutumista ja luottamusta, joka rakentuu ajan myötä.


Sääntöjen muuttaminen kesken kaiken saattaa murentaa tämän luottamuksen. Portugalilla on vielä aikaa korjata kurssinsa - ja se olisi enemmän kuin mikään puhe koskaan voisi todistaa.