Elämme ajassa, jossa olemme jatkuvasti yhteydessä kaikkeen ja kaikkiin, mutta emme aina merkityksellisillä tavoilla. Olemme yhden klikkauksen päässä mielipiteiden jakamisesta, tuntemattomien ihmisten tuomitsemisesta tai negatiivisten kommenttien lähettämisestä asioista, joita tuskin ymmärrämme. Samaan aikaan tunnumme menettävän kyvyn katsoa ympärillemme ja ymmärtää, että yhteiskunnassa eläminen edellyttää empatiaa, vastuullisuutta ja aktiivista kansalaisuutta.

Lomien aikana, kun arkirutiinit hidastuvat, on aikaa pohtia. Ja juuri näissä tauoissa tulee selväksi, kuinka usein puhumme oikeuksista mutta emme velvollisuuksista. Kuinka juhlimme yksilönvapautta, mutta harvoin mainitsemme sen vaatiman vastuun. Ja kuinka usein odotamme liian usein, että "joku muu" ratkaisisi ongelman, kun kohtaamme haasteita, kuten saastumista, maastopaloja tai kansalaiskäyttäytymisen puutetta.

Intuitiivisesti me kaikki tiedämme, että jaettu vastuu ja aktiivinen kansalaisuus ovat yhteiskunnan kannalta olennaisia. Empatia antaa meille mahdollisuuden ymmärtää muita, mutta yhteinen vastuu muistuttaa meitä siitä, että olemme osa jotain suurempaa. Jokaisella pienellä eleellä on kollektiivinen vaikutus. Johtajalle vastuullisuus tarkoittaa muutakin kuin taloudellisia tuloksia: se tarkoittaa päätösten vaikutusten pohtimista tiimeihin, ympäristöön ja yhteisöön. Opettajille se tarkoittaa kansalaisten ja oppilaiden kouluttamista. Vanhemmille se tarkoittaa esimerkin näyttämistä ja sen osoittamista lapsille, että kansalaisuus on julkisista tiloista huolehtimista, toisten kunnioittamista ja yhteisen hyvän edistämistä.

Kansalaisuus ei ole vain oikeuksien nauttimista, vaan myös velvollisuuksien täyttämistä. Kyse on tasapainon ja oikeudenmukaisuuden takaavien sääntöjen noudattamisesta. Kyse on sen tunnustamisesta, että yksittäiset teot heijastuvat kaikkien elämään. Ja tämä käy selvästi ilmi jokapäiväisissä esimerkeissä.

Savuketumpin heittäminen rannalle, roskien heittäminen auton ikkunasta ja lasipullojen jättäminen kuivaan metsään. Pieniä eleitä, joilla on raskaat seuraukset. Ne saastuttavat merta, tuhoavat maisemia, lietsovat tulipaloja ja vaarantavat ihmishenkiä, kun palomiehet - jotka ovat myös isiä, äitejä, poikia ja tyttäriä - joutuvat kohtaamaan liekkejä, joiden ei olisi pitänyt syttyä.

Tässä kohtaa empatian on muututtava vastuullisuudeksi. Me kaikki tiedämme, että yhteisten tilojen kunnioittaminen on tärkeää. Mutta kuinka kauan aiomme teeskennellä, että tämä on jonkun muun ongelma? Kuinka kauan annamme sivistyneisyyden puutteen tuhota yhteisen perinnön, joka on Portugali? Maa, meri, metsät ja kaupungit kuuluvat meille kaikille, asuimmepa täällä joka päivä tai palasimme tänne vain kesälomalla. Tämä on yhteistä perintöämme, ja sitä on suojeltava tuleville sukupolville.

Yhteinen vastuu ei ole abstrakti ajatus. Kyse on siitä, ettei roskia heitetä maahan, että käytetään tuhkakuppeja, huolehditaan julkisista tiloista ja opetetaan lapsille, että se, mikä on julkista, kuuluu kaikille. Yhden huolimattomuus voi maksaa monien hengen. Yksikin auringon alle jätetty lasipullo voi sytyttää hehtaareittain metsää. Yksittäinen tupakantumppi tuulessa voi tuhota koteja ja muistoja.

Vielä pahempaa on se, että teknologialla, joka voisi yhdistää meitä, on usein päinvastainen vaikutus. Se yhdistää meidät nopeisiin tuomioihin, loputtomaan selaamiseen ja pinnalliseen vaihtoon, mutta etäännyttää meidät olennaisesta: toisistamme huolehtimisesta, yhteisistä tiloistamme huolehtimisesta ja vastuun tuntemisesta yhteisöstä, johon kuulumme. Puhumme paljon empatiasta, mutta harvoin käännämme sen konkreettiseksi vastuuksi.

On tullut aika muuttaa tämä. Empatia on alku, mutta vain yksilöllinen vastuu voi luoda kollektiivisen muutoksen. Portugalin suojeleminen on itsemme suojelemista. Eikä se vaadi sankaritekoja. Se alkaa pienistä, tietoisista valinnoista: kierrätyksestä, yhteisten tilojen kunnioittamisesta, sääntöjen noudattamisesta ja ympärillämme olevien ihmisten huomioimisesta. Jokaisella eleellä on merkitystä, sillä yhdessä ne luovat oikeudenmukaisemman, solidaarisemman ja kestävämmän yhteiskunnan.

Portugalilla on ainutlaatuinen perintö: rannoilta metsiin, kylistä kaupunkeihin. Mutta se on enemmän kuin alue, se on yhteisö. Kansalaisuus on voima, joka pitää yhteisön elossa. Jos haluamme maan, jossa kannattaa elää ja joka kannattaa siirtää eteenpäin, meidän on siirryttävä empatiasta vastuuseen. Vain siten voimme säilyttää sen, mikä on kaikkein arvokkainta: yhteisen kotimme.