On vuosikymmeniä, jotka tuovat tuulahduksen menneisyydestä, ja sitten on vuosikymmeniä, jotka potkaisevat salongin ovet auki.

On aika heittää peililentäjälasit päähän ja valmistautua katsomaan nopeaa takaa-ajoa televisiosta. 1970-luku oli loistava, polyesteriin pukeutunut mellakka, jossa amerikkalaiset autot olivat valtavia, muoti oli kovempaa kuin puhallinorkesteri keksipurkissa ja televisiokytät käyttivät rengassavua viestintämuotona.

Tervetuloa diskon, Detroitin ja... dig the vibe, baby!

Räikeä aikakausi

Aloitetaan autoista, sillä 1970-luvulla amerikkalaiset autot eivät olleet pelkkiä kulkuneuvoja, vaan ne olivat omia hahmojaan. Kukaan ei "ajanut" minnekään, vaan saapui paikalle, yleensä sivuttain. Detroit oli räikeimmillään ja liiallisimmillaan. Fordin Gran Torino, Pontiac Firebird Trans-Am ja Dodge Monaco eivät olleet niinkään koneita vaan enemmänkin liikkuvia tahdonilmaisuja. Ja aikomus oli yksinkertainen. Polta bensiiniä kuin se olisi menossa pois muodista, mitä se muuten tekikin hetkeksi vuoden 1973 öljykriisin aikana. Sanotaan, että historia toistaa itseään, sillä nyt meillä on toinen öljykriisi, mutta ilman mitään autojen hohdokkuutta!

1970-luvun amerikkalaiset autot olivat yksinkertaisesti valtavia. Ne olivat tarunhohtoisia jenkkipanssarivaunuja. Niitä ei niinkään pysäköity kuin telakoitiin. Konepelti (tai konepelti) mitattiin hehtaareissa, takaosien ylitykset edellyttivät rakennuslupaa ja polttoainetaloudellisuus? No, sitä ei käytännössä ollut olemassakaan. Mutta melu... Ison V8-moottorin jyrinä oli aikakauden ääniraita, basso profundo -murina, joka antoi ymmärtää, että konepellin alla oli jotain hullua. Mikä olisikaan parempi näyttämö näille mekaanisille leviataneille kuin amerikkalaisten poliisisarjojen kulta-aika? Televisio päätti 1970-luvulla varsin järkevästi, että katsojat halusivat oikeasti kaksi miestä leveissä housuissa jahtaamassa roistoja hedelmämarkkinoiden läpi vauhdilla. Ja hyvin usein saimmekin sitä.

Esimerkiksi Starsky & Hutch. Siinä David Starsky (Paul Michael Glaser) ja Ken Hutchinson (David Soul) ajelivat kirkkaanpunaisella Gran Torinolla, jossa valkoinen raita oli niin rohkea, että se näytti kuin se olisi tehty pihaharjalla. Se ei ollut niinkään poliisiauto vaan enemmänkin sodanjulistus hienovaraisuutta vastaan.

Sitten oli Kojak, jonka pääosassa oli verraton Telly Savalas, mies, joka pystyi ratkaisemaan rikoksia, pitämään filosofisia mietteitä ja tekemään tikkarista kulttuuri-ikonin; ja kaikki tämä nostamatta ääntään keskustelun murinaa korkeammalle. Hänen takaa-ajonsa eivät olleet yhtä hurjia. Saimme vaikutelman, että rikolliset saattoivat vain pysähtyä kunnioituksesta.

Mutta kyse ei ollut vain autoista ja poliiseista, vaan myös niiden ympärillä pyörivästä kulttuurista. Diskon, kapinallisuuden ja räikeän räätälintyön huumaava cocktail. Läpälliset olivat leveämmät, kaulukset korkeammat ja housut leveämmät. Paitoja pidettiin napittomina napaan asti, jolloin rintakarvoja paljastui riittävästi neuletakin neulomiseen. Kultaketjut kimaltelivat yökerhon valoissa kuin aarre merirosvoelokuvassa. Entä kuumat housut? Riittää jo!

Ja yökerhoista ja diskosta (ja kuumista housuista) puheen ollen... Jos autot olivat lihaksia, poliisisarjat olivat teatteria ja disko oli sielua, vuosikymmenen soundtrack sykki Bee Geesin ja Donna Summerin tahdissa. Tällaiset legendat muuttivat tanssilattiat hohtaviksi itseilmaisun ja kenties myös pienen nestehukan areenoiksi. Saturday Night Fever -elokuva kuvasi sitä täydellisesti. John Travolta patsasteli valkokankaalla valkoisessa puvussa, joka oli mahdottoman moitteeton, ja liikkui kepeästi, mikä antoi ymmärtää, että vain hän ymmärsi elämän tarkoituksen valaistulla tanssilattialla.

Elämää suurempi

1970-luku toi kaikki nämä asiat yhteen. Se oli todellinen elämää suurempien asioiden buffet. Autot, muoti ja poliisisarjat eivät olleet erillisiä ilmiöitä, vaan ne olivat langanpätkiä yhdessä loistavan räikeässä kudoksessa. Vuonna 1977 Pontiac Trans Am -autosta ulos astuva mies ei vain noussut autosta, vaan hän teki diskohymnin arvoisen sisääntulon. Poliisi, joka lähti takaa-ajoon, ei vain valvonut lakia, vaan esiintyi; hänen ajoneuvonsa oli hänen persoonallisuutensa jatke ja sireeni eräänlainen ikoninen taustakappale.

Krediitit: Pexels; Author: Malcolm Hill;

Kaiken tämän kimalteen ja kromin alla vallitsi tietysti kaaos. Öljykriisi uhkasi, päästömääräykset alkoivat tukahduttaa hevosvoimat noista gigawattisista V8S-malleista, ja aikakauden pelkkä ylilyönti oli parodian partaalla. Mutta juuri se tekee siitä tavallaan niin kestävän ja kiehtovan.

Monella tapaa emme ole koskaan toipuneet siitä. Nykyaikaiset autot ovat toki nopeampia, turvallisempia ja huomattavasti tehokkaampia. Mutta niistä puuttuu 1970-luvun esi-isiensä teatterillinen läsnäolo. Nykypäivän poliisisarjat ovat rankempia ja monimutkaisempia, mutta niissä ei ole autoa, joka tuntuisi olevan pääosassa. Ja se on mielestäni todella sääli.

Entä muoti? Onneksi olemme oppineet napittamaan paitamme hieman korkeammalle. Mutta silloin tällöin kuulet yhä V8:n kaukaisen murinan tai näet vilahduksen leveäkauluksisesta paidasta teemabileissä. Ehkä näet Starsky & Hutch -elokuvan uusinnan ja palaat ajassa taaksepäin, jolloin kaikki oli vain vähän isompaa, kovempaa ja räväkämpää, mutta jotenkin elävämpää.

70-luvulla Detroit hallitsi teitä, disko yötä ja tv-kytät kaikkea muuta.

Emmekö sinunkin mielestäsi tarvitsisi hieman enemmän sitä elinvoimaa? Pelkästään siitä kirjoittaminen on piristänyt minua. Toivottavasti sen lukeminen on tehnyt saman sinulle?

Kuka rakastaa sinua, kulta?