Otetaan esimerkiksi Australia. Siellä on lautasenkokoisia hämähäkkejä, käärmeitä, joiden myrkky riittää kaatamaan Shire-hevosen, meduusoja, jotka pitävät uimareita kevyinä välipaloina, sekä valtavia, esihistoriallisilta näyttäviä krokotiileja, jotka näyttävät pitävän kanootteja kelluvina takeaway-astioina. Siinäpä olisi markkinarako jollekin!

Sitten on vielä Portugalin Alentejo. Suurin vaara, johon täällä todennäköisesti törmäät, on nukahtaminen korkkitammen alle poikkeuksellisen pitkän lounaan jälkeen. Alentejo ulottuu lähes kolmannekselle Portugalin pinta-alasta, ja se on maata, jossa on aaltoilevia tasankoja, ikivanhoja korkkimetsiä, viinitarhoja, oliivilehtoja ja niin valtava taivas, että elämäsi ongelmat tuntuvat ihanan merkityksettömiltä. Se on paikka, jossa hiljaisuus ei ole pelkästään kultaista, vaan käytännössä julkista palvelua.

Ujoja olentoja

Luonnollisesti aina, kun joku harkitsee kävelyretkeä maaseudulla, nousee esiin sama kysymys.

”Entä käärmeet?” No, kyllä, täällä on käärmeitä. Mutta ennen kuin alamme tilata teollisuusluokan kumisaappaita, katsotaanpa asiaa hieman laajemmasta näkökulmasta (eikä myrkyn näkökulmasta).

Portugalissa on kourallinen myrkyllisiä käärmelajeja, mukaan lukien iberiankäärme ja Latasten kyykäärme. Molempia esiintyy osissa maata, vaikka kohtaamiset Alentejossa ovatkin selvästi harvinaisia. Ne ovat arkoja olentoja, joiden elämäntapa perustuu suurelta osin ihmisten välttelyyn – vähän kuin ne äreät vanhat ulkomaalaiset, jotka sanovat tulleensa tänne välttääkseen ”ihmisiä”. Jos jotenkin onnistut törmäämään johonkin niistä, aivan kuten noiden äreiden vanhojen ulkomaalaisten kohdalla, se yrittää lähes varmasti paeta ennen kuin olet edes löytänyt puhelintasi ottaaksesi harkitsemattomia selfietä.

Joten keskimääräinen Alentejon käärme katoaa mieluummin kiven alle kuin ryhtyy taisteluun innokkaan retkeilijän kanssa.

Muut matelijat ovat kokonaan viehättävämpiä. Löydät vaarattomia tikkaakäärmeitä, Montpellier-käärmeitä, värikkäitä liskoja, jotka vilistävät auringon kuumentamien kivien välillä, sekä gekkoja, jotka suorittavat hiljaisia iltapartioita kylän muurien ympärillä. Ne ovat luonnon oma tuholaistorjuntaosasto. Rakastan niiden katsomista! Ne ovat kiehtovia.

Tuholaisista puheen ollen. Kyllä, täällä on myös hämähäkkejä. Ei, ne eivät juoni mitään. Ne ovat itse asiassa enimmäkseen pieniä otuksia, jotka eivät ole lainkaan kiinnostuneita ihmisistä, vaan viettävät päivätään syömällä hyttysiä; tehtävästä, josta ne ansaitsevat mitaleja eikä sanomalehtiputkia.

Skorpionejakin on olemassa, vaikka niiden löytäminen vaatii huomattavasti enemmän päättäväisyyttä kuin useimmilla lomailijoilla on. On totta, että niiden pisto on kaikesta päätellen melko epämiellyttävä, mutta ei millään tavalla vaarallinen useimmille terveille aikuisille.

Punkit ansaitsevat hieman enemmän kunnioitusta. Jos vaellat talvisateiden jälkeisessä pitkässä ruohikossa, kannattaa tarkistaa vaatteesi jälkeenpäin. Se ei ole hohdokasta, mutta ei ole sitä myöskään selittää lääkärille vältettävissä ollutta punkinpistoa alavartalossasi.

Entä villisiat? No, kuvittele sika, joka on viettänyt kuusi kuukautta armeijan peruskoulutusleirillä, niin saat todennäköisesti kuvan asiasta. Ne ovat valtavan voimakkaita olentoja, yllättävän urheilullisia ja yleensä aktiivisia aamunkoitteessa tai iltahämärässä. Onneksi ne pyrkivät myös välttämään yhteenottoja. Useimmissa havainnoissa ei tapahdu mitään dramaattisempaa kuin ohikiitävä vilaus useista karvaisista selkistä, jotka katoavat metsään hämmästyttävällä vauhdilla. Se on oikeastaan melko pettymys.

Luonnon aarteet

Alentejoon saapuvat vierailijat odottavatkin usein ”The Wild Kingdom” -tyyppistä kokemusta. Todellisuudessa he saavat Countryfile-ohjelman, jossa sää on paljon parempi.

Tämän näennäisen rauhallisuuden takana piilee kuitenkin yksi Euroopan rikkaimmista luonnon aarteista. Korkkitammimetsät, joita kutsutaan montadoiksi, ylläpitävät hämmästyttävän monimuotoista elämää. Nämä maisemat kuuluvat Euroopan mantereen arvokkaimpiin ekosysteemeihin ja tarjoavat elinympäristön sadoille lintulajeille, nisäkkäille, matelijoille ja hyönteisille. Korkealla taivaalla valtavat griffonkorppikotkat liitävät näkymättömillä lämpövirtauksilla tuskin siipiä lyöden. Espanjan keisarikotkat partioivat valtavia alueita, kun taas mustahaikarat pesivät syrjäisissä laaksoissa kaukana sivistyksestä. Se kaikki on hämmästyttävän kaunista ja täyttää sydämesi täydellisellä ilolla.

Yksi Euroopan suurimmista luonnonsuojelun menestystarinoista etenee juuri täällä Portugalissa. Iberianilves. Vielä vähän aikaa sitten tämä upea täpläinen kissa oli sukupuuton partaalla. Luonnossa oli jäljellä alle sata yksilöä. Elinympäristöjen häviäminen, jäniksenkantojen väheneminen ja liikenneonnettomuudet veivät lajin pelottavan lähelle ikuista katoamista.

Nykyään, kiitos vuosikymmeniä kestäneen Portugalin ja Espanjan välisen yhteistyön, vankeudessa tapahtuvien jalostusohjelmien, elinympäristöjen ennallistamisen ja huolellisten uudelleenistutusten, ilvekset vaeltavat jälleen hiljaa Alentejon osissa. Et todennäköisesti koskaan näe yhtäkään.


Mutta siinä onkin juuri se juju. Pelkkä tieto sen olemassaolosta rikastuttaa tämän ainutlaatuisen maiseman kokonaisvaikutelmaa. Mielestäni tämä on upea menestystarina, joka osoittaa, mitä KAIKKI voidaan saavuttaa, kun vain yhdistämme voimamme.

Toinen luonnonsuojelun voitto koskee mustahaukkaa, Euroopan suurinta petolintua. Aiemmin suuresta osasta Portugalia kadonneet nämä jättiläislinnut ovat palanneet alueelle elinympäristöjen määrätietoisen suojelun ansiosta.


Ekologinen verkosto

Kaikki uutiset eivät tietenkään ole rohkaisevia.

Ilmastohaasteet ovat edelleen ongelmallisia joillekin lajeille. Kuumemmat kesät, pitkittyneet kuivuudet ja yhä vakavammat metsäpalot uhkaavat sekä villieläimiä että perinteisiä viljelykäytäntöjä. Myös Portugalin kuuluisat korkkitammimetsät ovat paineen alla tautien, muuttuvan maankäytön ja taloudellisten epävarmuuksien vuoksi. Jos korkkimetsät katoavat, emme menetä pelkästään viinipullojen korkkeja, vaan koko vuosisatojen kuluessa kehittyneen ekologisen verkoston.

Valitettavasti tieliikenne vaatii edelleen lukemattomia eläinuhreja siileistä saukkoihin, kun taas tehoviljely voi vähentää juuri sitä monimuotoisuutta, joka tekee Alentejosta niin ainutlaatuisen. Silti on aitoja syitä optimismiin.

Yhä useammat maanomistajat ovat omaksumassa kestäviä viljelykäytäntöjä, suojelualueet laajenevat jatkuvasti, ja luontokäytävät yhdistävät uudelleen pirstoutuneita elinympäristöjä. Paikalliset luonnonsuojelujärjestöt, tutkijat, vapaaehtoiset ja viljelijät tunnustavat yhä laajemmin, että biologisen monimuotoisuuden säilyttäminen ei ole este vauraudelle, vaan olennainen osa sitä.

Kuten näette, Alentejo osoittaa, että ihmisten ja luonnon ei tarvitse olla verivihollisia. Ne voivat yksinkertaisesti olla hyviä naapureita. Kaikki nämä tekijät yhdessä tekevät tästä alueesta niin unohtumattoman. Rauhallinen elämä luonnon rinnalla tuo mukanaan tiettyä taikaa.


Taivaallinen valo

Kun jälleen yksi loistava ilta laskeutuu tasangoille, kultainen auringonvalo valaisee korkkitammia, joiden kiertyneet oksat ovat todistaneet vuosisatojen ajan vuodenaikojen vaihtelua. Kurjet liitelevät yläpuolella, lampaiden kellot kaikuvat pehmeästi kaukaisilla kukkuloilla ja jossain, näkymättömissä tuoksuvan rosmariinin ja villin laventelin alla, ujo kettu aloittaa jälleen uuden yön hiljaisen seikkailun.

Kun tähdet ilmestyvät yksi kerrallaan, kunnes taivas on lähes mahdottomalta tuntuvaan täynnä taivaallista valoa, Alentejon ilma viilenee lempeästi, sikadit astuvat pääosaan ja jokainen ääni tuntuu kaikuvan mailien päähän. Juuri näinä hetkinä ymmärrämme, että Alentejo ei ole pelkästään vierailukohde, vaan paikka, jota on syytä nauttia ja omaksua.

Luonto vaatii itse asiassa hämmästyttävän vähän. Puhtaita jokia, ikivanhoja puita, avointa taivasta ja tarpeeksi tilaa jatkaa tarinoita, jotka alkoivat kauan ennen kuin kukaan meistä oli edes saapunut tänne. Jos luonto pystyy kukoistamaan, niin pystymme mekin kaikki. Tämä saattaa näyttää yksinkertaistetulta katsaukselta, mutta en usko, että se on kovin kaukana totuudesta.

Joten. Elköön iberianilves vaeltaa näkymättömissä vielä pitkään, kiertäköön korppikotkat vaivattomasti auringonvalaisemien harjanteiden yllä vielä pitkään, ja seisokoot Portugalin kuuluisat korkkitammet sitkeästi vastassa vielä yhtä vuosisataa vuodenaikoja. Jopa käärmeet. Elkööt nekin vielä pitkään jatkaa sitä, mitä ne ovat aina tehneet parhaiten. Välttelemällä meitä! Suoraan sanottuna uskon, että meistä kaikista tulee paljon onnellisempia, jos elämme ja annamme luonnon elää rinnallamme. Tiedän, että minusta ainakin tulee.